Muinaisruotsi | |
---|---|
Tiedot | |
Alue | Ruotsi, Suomi, Viro, Ahvenanmaa |
Kirjaimisto | latinalainen, riimukirjoitus |
Kielitieteellinen luokitus | |
Kielikunta | Indoeurooppalaiset kielet |
Kieliryhmä |
germaaniset kielet skandinaaviset kielet |
Kielikoodit | |
ISO 639-1 | – |
Muinaisruotsi (nykyruots. fornsvenska) on nimi kahdelle ruotsin kielen muodolle, joita puhuttiin keskiajalla: varhainen muinaisruotsi (klassisk fornsvenska), jota puhuttiin vuosina 1225–1375, ja myöhäinen muinaisruotsi (yngre fornsvenska), jota puhuttiin vuosina 1375–1526.[1]
Muinaisruotsi kehittyi itäisestä muinaisnorjasta. Ruotsin ja tanskan kielten aikaisimmat muodot, joita puhuttiin vuosina 800–1100, olivat muinaisnorjan murteita, joita kutsuttiin riimuruotsiksi ja riimutanskaksi, koska niitä kirjoitettiin silloin vain riimuilla. Murteiden väliset erot olivat kuitenkin pieniä, ja ne alkoivat kunnolla erkaantua 1100-luvulla. Muinaisruotsi ja muinaistanska syntyivät 1200-luvulla. Ei ole varmuutta siitä, milloin muinaisgutniska ja älvdalska alkoivat erkaantua ruotsista, mutta muinaisgutniska erkaantui kauan ennen muinaistanskaa. Suomenruotsin murteet juontavat juurensa muinaisruotsiin, joka levisi Suomeen keskisestä Ruotsista 1100-luvulta alkaen[2].
Varhainen muinaisruotsi oli merkittävästi erilainen nykyruotsiin verrattuna siten, että siinä oli monimutkaisempi sijamuotorakenne eikä se ollut vielä läpikäynyt sukurakenteen supistumista, joten siinä oli kolme sukua. Substantiiveja, adjektiiveja, pronomineja ja joitain numeraaleja taivutettiin neljässä sijassa: nominatiivissa, genetiivissä, datiivissa ja akkusatiivissa. Kieli muistutti siis monin paikoin nykysaksaa ja -islantia.